En ole pitkään aikaan jaksanut kirjoittaa. Vaikka kirjoittaminen kai auttaa. Tosin välillä tuntuu, että asioiden ajattelminen ahdistaa lisää. Olen jo kaksi viikkoa unohtanut ottaa lääkkeet ja sen kyllä huomaa.

Joulukortin välissä oli ystävän vauvan kuva. Kaikki muut etenee, minä junnaan. En ymmärrä miksen itse saa mitään ikinä aikaan. Onnistun aina kadottamaan kaikki. Ehkä siksi, että olen kadottanut itseni.

En tiedä onko muilla sitten itsensä tallessa vai kadoksissa?

Murrosikäistä ajatella näin, mutta en ole tärkeä kenellekkään. Ja olen  jo puolessa välissä viittäkymmentä, nyt pitäisi olla jo perhe tai ainakin jo perustus sille tehty. Itse asun maalattialla. Tai maan alla.

En enää jaksa edes yrittää. JOku perusjuttu minussa on nurinkurin, en pysty vakiintumaan vaikka haluaisin. Karkotan ihmiset. Kuten Sen. En ymmärrä miksi sanoin niin kuin sanoin, ja vaikken olisi sanonutkaan, olisiko siitä tulllut mitään? Tuskin. Ei siis. Ja nyt -tyhjyys. En kestä sitä, että olen samalla kadottanut hyvän ystävän. Ajoittain on niin ikävä että sattuu. Tai sitten se on tätä sairautta, negatiiviset tunteet moninkertaistuvat.

En edes tiedä onko minulla ikävä häntä ystävänä, ihmisenä vai illuusiona siitä mitä oisin toivonut että tulee. Mutta en toivonut. Olenhan aina tietänyt, että elän yksin koko elämäni. Ala-asteella sain päähäni ajatuksen, että en voi ikinä saada lapsia. Että olen lapseton. Sairasta? Yläasteella kaveri kysyi, kumman valitsisin: miehen mutten ikinä saisi koiraa, vai koiran mutten saisi miestä. Valitsin koiran.

Mutta luulisin sen johtuvan itsetunnosta tai sen puutteesta. En pysty kuvittelemaan että kukaan välittäisi minusta. Ja olen oikeassa. Minussa on perusvika.

Pikkuiseni tuhisee sylissä. Hän on ainut asia elämässäni miksi jaksan. Ja Pikkuinen ei ole edes lapsi, vaan koira. Mutta kai sitten jonkinlainen lapsen korvike. Hesarissa oli joskus kolumni siitä, kuinka koiran ottaminen on viimeinen naula sinkkuuden arkkuun. Erityisesti jos alkaa kiertämään näyttelyissä. Pelini on siis menetetty.

Monta kertaa pimeällä tiellä ajaessa olen miettinyt miten helppoa olisi vaan ohjata päin kalliota, mutkassa olla ohjaamatta, karauttaa sillalta alas. Tai edes osua hirveen. Edelleen auto on ehjänä. Ei se olekaan niin helppoa. Naurettavaa kyllä, niinä hetkinä olen vain miettiny miten PIkkuinen sen kestäisi. Osittain itsekästä, ajatella olevani korvaamaton edes jonkun elämässä. Mutta se on varmaan yksi ihmisyyden perustoiveista: olla korvaamaton. JOllekkin.

Naivia ajatella varmasti noin. Tiedän kyllä että ystävät (ainakin muutamat) ja perhe varmaan sekoaisivat aluksi. Hetkeksi. Mutta ehkä ne ymmärtäisivät, että minulla on paha olo, en jaksa enää. Tosin en ole kertonut tästä juuri kellekkään. Ei toisia voi rasittaa omalla ahdistuneisuudella. Ei sitä kestä.

Töissä jaksan kuunnella, olla empaattinen, tukea, sanoa ettei itsari ole ratkaisu. Pintaa. Sisälläni mietin, kuinka oikeassa ihmiset ovat, ei tässä ole mitään järkeä, ei kannata oikeasti elää. Mutta sitten mietin näiden lähimmäisiä, kuinka hajalla he olisivat. Synkkä kierre.

Luulin että masennuslääke auttaisi. Niin se auttoikin. Edelleen samaa pintaa. Jossain piilosa ne samat Ahdistuneisuus ja Masennus ovat, eivät ne hellitä. Se on minun perusolemukseni, kallioni, en pääse siitä. Enkä tiedä haluanko oikeasti. Sillä eihän elämässäni ole mitään järkeä. Jollain tasolla. En osaaa edes pukea sitä sanoiksi, mikä mättää. JOs osasisin, en napsisi mielialalääkkeitä. Yksinäisyys? se on oma ehdotukseni. Liika itsekriittisyys, sanoo psykologi. En vaadi kuitenkaan itseltäni liikaa, vaadin vain että olisin NORMAALI ihminen. sitä en ole, en millonkaan. Kuolema. Ahdistus. Parveke. Pikkuisen lämpö ja sydämen syke sylissäni. Kyynel.