En taas tajua itseäni ollenkaan. En osaa toimia niin kuin haluan. Enkä aina tiedä mitä haluan. Tai tiedän mutten osaa sanoa sitä.
Itselleni osaan sanoa, mutten L.lle.

En ymmärrä miten sainkin sotkettua asiat. Nyt ne ovat solmussa, ja solmu huopaantunut.

Sanoin että olen kiinnostunut. Se sanoi että sekin OLI ollut. Se hämmentyi. Sanoin hämmennystä lievittäneeksi etten toivokaan enempää kuin että ollaan ystäviä edelleen.

Se katosi. Henkisesti ainakin.

Ahdistaa.

Enemmän kuin pystyy kirjoittamaan. Ymmärrän miten ihmiset luulee painon tunnetta rinnalla sydänperäiseksi, vaikka se olisi psyykkistä. Ahdistus puristaa rintakehää, yleensä vasemmalta, ei aiheuta minulle ainkaan varsinaista kipua mutta painaa niin paljon.... Toivoisi että se olisi sepelvaltimon tukkeuma ja sen pystyisi liuttomaan, ja tieto siitä ettei sitä pysty... En halua elää tämän tunteen kanssa. En jaksa. En voi