Joulukortin välissä oli ystävän vauvan kuva. Kaikki muut etenee, minä junnaan. En ymmärrä miksen itse saa mitään ikinä aikaan. Onnistun aina kadottamaan kaikki. Ehkä siksi, että olen kadottanut itseni.
En tiedä onko muilla sitten itsensä tallessa vai kadoksissa?
Murrosikäistä ajatella näin, mutta en ole tärkeä kenellekkään. Ja olen jo puolessa välissä viittäkymmentä, nyt pitäisi olla jo perhe tai ainakin jo perustus sille tehty. Itse asun maalattialla. Tai maan alla.
En enää jaksa edes yrittää. JOku perusjuttu minussa on nurinkurin, en pysty vakiintumaan vaikka haluaisin. Karkotan ihmiset. Kuten Sen. En ymmärrä miksi sanoin niin kuin sanoin, ja vaikken olisi sanonutkaan, olisiko siitä tulllut mitään? Tuskin. Ei siis. Ja nyt -tyhjyys. En kestä sitä, että olen samalla kadottanut hyvän ystävän. Ajoittain on niin ikävä että sattuu. Tai sitten se on tätä sairautta, negatiiviset tunteet moninkertaistuvat.
En edes tiedä onko minulla ikävä häntä ystävänä, ihmisenä vai illuusiona siitä mitä oisin toivonut että tulee. Mutta en toivonut. Olenhan aina tietänyt, että elän yksin koko elämäni. Ala-asteella sain päähäni ajatuksen, että en voi ikinä saada lapsia. Että olen lapseton. Sairasta? Yläasteella kaveri kysyi, kumman valitsisin: miehen mutten ikinä saisi koiraa, vai koiran mutten saisi miestä. Valitsin koiran.
Mutta luulisin sen johtuvan itsetunnosta tai sen puutteesta. En pysty kuvittelemaan että kukaan välittäisi minusta. Ja olen oikeassa. Minussa on perusvika.
Kommentit